Tatuoijan karma - kipu, keho ja mieli

Siirtokuva paikoillaan

Tässä vaiheessa mietin, että mihin sitä on taas ryhdytty. Mutta samalla mietin, että vitsi kuinka hieno tuosta tulee! Ja kuinka täydellisesti Titta oli saanu kiinni minun ajatuksista, vaikka en kyllä mielestäni hirveän tarkasti ideaa edes selittänyt.

Olen aivan fiiliksissä, sillä eilen aloitettiin Titan kanssa mulle selkään vähän isompaa kuvaa! Ja voi pojat, kyllä taas muistin, miltä tuntuu olla asiakkaan roolissa.

Tatuoijan karma

Mie olen nössöin tuntemani tatskattava, enkä edes vitsaile.

Parikymppisenä jaksoi seittämän tunnin sessioita heittämällä, mutta aikuisuus ja krooninen stressi on tehnyt tehtävänsä. Kun hermosto on vuosikausia ylivireänä, kaikki kipu ja palautuminen monesti moninkertaistuvat. Mutta kuulemma, on olemassa myös tatuoijan karma, eli mitä enemmän tekee muille tatskoja vuosien varrella, sitä enemmän se itelle sattuu ja kipu tulee sitten 10 kertaisena takaisin. Allekirjoitan. Jotain ironista siinä on.

Viimeisten vuosien aikana oon tulehduttanut melkein jokaisen tatskan, saanut kaiken maailmaan ihoreaktioita ja herkistynyt ties mille. Ja oon myös onnistunut ajoittamaan suurimman osan tatuoinneista niin, että osuvat menkkojen aikaan, eli tehnyt homman itelle niin vaikeaksi kuin voi vaan tehdä. En myöskään suosittele tatskaa pikku darrassa tai flunssassa. Mitä tähän voi sanoa… suutarin lapsella ei ole kenkiä?

Pääkopalla ja hermostolla on iso osa

Tatuoinnin ottaminen ja parantuminen on kokonaisvaltainen juttu. Siinä on mukana keho, mieli ja hermosto. Jos olet stressaantunut, ylivirittynyt, väsynyt tai keho on muuten poikkeustilassa, se vaikuttaa suoraan siihen, miten kipu tuntuu ja miten iho paranee.

Hermoston ylivireys (eli se, kun sympaattinen hermosto käy kierroksilla jatkuvasti) voi lisätä kipuherkkyyttä ja hidastaa haavojen paranemista. Tämä ei ole vain tunne, vaan ihan tutkittu fysiologinen ilmiö. Samoin univaje, korkea kortisoli ja matala verensokeri voi lisätä kipuherkkyyttä.

Joskus asiakkaat yllättyvät, kun sanon, että tatuoinnissa on aina tulehdusriski. Vaikka työympäristö olisi täysin puhdas ja hygienia huippuluokkaa, iho reagoi yksilöllisesti. Tulehdus voi joskus syntyä ilman infektiota, esimerkiksi jos iho on ärtynyt, keho on stressitilassa tai vastustuskyky on tilapäisesti heikentynyt. Kyse ei aina ole likaisuudesta tai virheellisestä hoidosta. Joskus keho vaan reagoi arvaamattomasti.

Kipu kuuluu asiaan

Tatuointikipu on todellista ja se on olennainen osa prosessia. Ja mielestäni siitä puhutaan aika vähän. Monesti hehkutetaan sitä, miten on onnistuttu ja missä ajassa, vaikka taustalla on paljon asioita, joita jokainen miettii ihan satavarmasti ennen tatuointipenkkiin istumista. Varsinkin, jos on jännittäjä, niin kuin minä.

Tatuoijan tehtävä ei ole pitää kädestä kiinni tai silitellä päätä (vaikka joskus niin tekis mieli), vaan olla siinä, kuunnella ja huolehtia siitä, että olo on hyvä. Aina pitää voida sanoa, jos sattuu sietämättömästi, tulee huono olo tai haluaa tauon. Minun tatuointipenkissä saa myös itkeä, kiroilla, nauraa ja täristä, jos siltä tuntuu. Tai vaikka hymistellä ja laulaa. Kaikki on normaaleja reaktioita, vaikka ehkä me suomalaiset ja erityisesti lappilaiset kuitenkin kärsitään sisäisesti tai huumorilla! 😂

Tärkeintä on, että sinulla on sellainen olo, että voit koska tahansa sanoa stop.

On myös tärkeä pitää taukoja pitkän päivän aikana, ja ei vain ergonomisista syistä. Pitää vähän oikoa kroppaa, napata jotain syötävää ja liikkuskella. Samalla mieli saa pienen paussin tilanteesta.

Mielentila vaikuttaa valtavasti kivunsietoon. Jos yrität olla “kova” ja pidät kaiken sisällä, keho usein vastustaa. Kivun hyväksyminen ja sen olemassaolon salliminen tekee prosessista helpomman. Kipu ei välttämättä vähene, mutta se muuttuu. Ja vaikka me kaikki ollaan erilaisia, sanon ihan rehellisesti, että 99 % minun asiakkaista händlää pitkätkin sessiot todella hyvin.

#erikanhelläkosketus

Olisinpa osa tätä 99%:a. 😄

Kipu on henkilökohtaista, eikä sitä voi koskaan täysin kuvailla toiselle. Toisen pieni nipistelyn tunne on toiselle ihan hirveää. Mutta kun se hetki on ohi ja tatuointi valmis, kipu unohtuu. Kun noudattaa haavanhoito-ohjeita säntillisesti, huolehtii nesteytyksestä ja syömisestä, lepää ja tulee paikalle turvallisin mielin, selviää kyllä tatskasta kuin tatskasta.

Mieki olen selvinny jokaisesta.

Riitti

Ymmärrän täysin, miksi monissa kulttuureissa, ja miksei meilläkin, ajatellaan, että tatuointi on eräänlainen riitti tai rituaali. Muodonmuutos ja siirtymä.

Itselle tämä selkäprojekti symboloi muutosta, enkä malta odottaa, että monen session jälkeen se on valmis. Mutta siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä kuvan tekeminen.
Oman kipurajan ylittäminen ja se pitkällinen prosessi, joka täytyy käydä läpi ennen kuin kuva on valmis, on osa rituaalinomaista muodonmuutosta.

Ensimmäinen sessio

Pari itkunpurkausta se vaati, mutta eka sessio saatiin maaliin! Vielä on monta edessä.

Lisäksi siihen sekoittuu kehodysforiaa eli tunnetta siitä, että oma keho näyttää erilaiselta ja on hetkellisesti vieras.
Pitää opetella hyväksymään itsensä muuttuneena, ja nyt vielä kuukausia keskeneräisenä.
Ja monesti näkee omat kehon muodot eri valossa, eikä se ole aina helppoa.
Samaan aikaan mieli käsittelee kaikkea sitä, mikä on johtanut tähän pisteeseen: ajatuksia, muutoksia ja päätöksiä, joiden seurauksena olen valinnut muuttaa omaa kehoa näin pysyvästi ja näkyvästi.

Tatuointi on minulle sekä fyysinen että henkinen prosessi. Se pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle ja kohtaamaan itsensä.